Miksi? by Markku Heino

MIKSI?

Syytän kaikesta oman mariaanini haudassa lymyilevää intuition pohjasävyä. Kuten useimmiten, intuition sanelemat päätökset saavat oivalluksen valon vasta toteutumisvaiheessa, niin tämä tuntemusteni halkeamiin kiilattu unelmamöhkäle on hautunut maan ja meren povessa niin kauan, että sen alkujuuri ei selity tämän kehäpäätelmän myötä järjellä mitenkään. Sydän ja sielutuntemukseni voimalla se vain jyrää järjen ja voimallistuttaa shamanistista hengen kehotusta – ryhdy ja toteuta!

Miksi helvetissä haluan juosta läpi Suomen? Miksi ylipäätään olen rakentanut nykyarkeeni suhteutettuna täysin erisuuntaisen, absurdin, käytännön parametreiltaan mahdottoman kelvottoman hankkeen? Olen 52-vuotias viiden teinin ja varhaisaikuisen bändin arkimanageri, jolla muutenkaan ei tunnu pysyvän langat käsissään. Viikot hyrräävät Ad- hoc reagoinneissa riepottelevan tornadon myrskyn silmässä.

Nyt on kulunut melkein viisi kuukautta siitä, kun ajatus kulminoitui ja sai opiskelijaystävässäni välitöntä vastakaikua. Ja olen samassa pisteessä fyysisesti, ellen viittä vaille romuttamo. Haen selitystä asioiden kulminoitumisen Stetson-analyysistä. Lukemattomia kertoja minulle on elämäntaipaleen kuopissa, rämehaasteissa, luopumisissa ja suuren tuntemattoman edessä hoettu: ”Asioilla on tapana järjestyä”. Väitän myös että meillä on kasvatuksemme, tunneperimämme, eletyn elämän ja valintojen summeeramana tietoisen minän alla johteita, laareja joihin sataa asioita tietämättämme, olemme tietämättämme kuin kullanhuuhdonnan seula, omien elämiemme Klondike. Suuntaamme pinnallisesti kohti ulkoista, vaikka välillä pitäisi katsoa sisään. Tämä intuition seule on niin painava, että se vain pitää tutkia ja avata. Siksi otan tähän esiin asioita ja taustoja, jotka ilmeisesti ovat johtaneet tämän kulminaatiopisteen äärelle.

Urheilu – jalkapallo, jääkiekko, salibandy, juokseminen, triathlon – kaikki ovat puhutelleet minua ns. ”juttuna”, niihin liittyvine ilmiöineen, sosiaalisina ja henkilökohtaisina aspekteina, yhteisöllisyytenä ja henkisenä ja fyysisenä hyvinvointina. Ne ovat olleet mukana milloin elämäntapana, milloin varaventtiilinä, milloin hetkellisenä vimmana tai kehon vaateena olla itselleen hyvä tai mielen käskynä olla tyhjä ja tuulessa vapaa, hengen aneena käydä uutta kohden.

Vaaka näyttää tällä hetkellä viikonpäivästä riippuen murhaavia 108-112 kg lukemia. Kolme vuotta on jojoiltu 150 kg nurkilta alaspäin. Erityisherkkänä ihmisenä tunnekokemukseni elämän, arjen sattumusten ja kohtalon ilmentymistä ovat vieneet matkaani kohti tasapainoa vähintäänkin rosoisesti. Jossain mieleni aluskasvillisuudessa olen alkanut ajatella vihdoin, että olisi varmaan hyvä vapauttaa tämäkin energia eteenpäin vieviin ja ympäristöäni rakentaviin asioihin. Herkkyyttäni en voi pestä pois, mutta voin varmasti peilaamalla ja hyvien ihmisten kanssa vuorovaikuttamalla löytää keinoja siihen, etten jää omien masennusten vierinkivieni alle.

Kipu. Lääketieteellisiä faktoja on lista, joiden perusteella tämä ajatus yli 1400 km etenemisestä kuukaudessa kannattaisi unohtaa, ampua alas kun kaislikosta pakoon polskimalla yrittävä vesilintu. Lonkkasärky, polvisärky, verenpainetauti, alttius rytmihäiriöille. Mutta mikäs onkaan mahtavampaa kun on tällainen mahtava työkalu, tavoite, laittaa itsensä kuntoon? Aikalaskuri tikittää, mutta liittyminen mainioihin yhteisöihin, valmennusohjelma, joka vihdoin on lähtenyt käyntiin karmivan sairastelukierteen jälkeen, antavat kyllä eväitä olla 1.1.2017 lähtöviivalla ja omata teoreettiset mahdollisuudet projektin läpiviemiseksi.

Montako kertaa olet jättänyt itsesi kiinni haaveilusta? Pienen asian, tavaran omistamisen, mielihyväkokemuksen, hyvän ihmissuhteen, turvallisuuden, ajatuksesta että ilo ja rakkaus täyttäisi elämän – edes hetkeksi? Tunnustan. Vuosikymmenet vierivät haaveillessa. Ja unohduksessa, että hetki on tässä ja nyt. Elämä. Kylmäävintä jälkeenpäin on todeta että omaa järjen, älyn, pitkämielisyyden, luovuuden ja fyysiset ominaisuudet siihen että oikeasti olisi voinut toteuttaa nuo haaveet. Ja vieläkin voisi, jos haaveilisi niistä. Tähän otan ison otsikon sisäänrakennetun yleisen miksi?- kysymyksen sisään miksi en?-sanan. Itsensä tunteminen. Huh! Sen puute. Tunnustusten sarja sen kun jatkuu. Pikainen hiharavistuspäätelmä niittaa tähän klausuulin: ”Muutut jatkuvasti ja miten voit tietää?” Tätä pitääkin harjoitella ja miettiä ja antaa itsellesi anteeksiantamisen taito ja hyväksyä se tosiasia, että elämä on liian lyhyt itsellesi. Varmaan tässä yritän sanoa, kun unelmissa ollaan kiinni, että liike on tärkein. Paikalleen jääminen on vain unelmointia.

Rivien välistä lähden korjaamaan edellisten maalailujeni satoa. Ihmisen elämä on sarja tekoja, jotka kumpuavat ulkoisen ja sisäisen maailmasi vaikuttimista. Tavoitteeni on hakeutua mahdollisimman luontaiseen tasapainotilaan henkisesti jatkuvan kasvun  myrskyssä. Tähän tarvitaan itsensä liikuttamista luonnossa, sellaisten ihmisten kanssa olemista, joilla on samankaltaisia päämääriä, kokemuksia siitä missä fyysiset ja henkiset rajat menevät, niiden venyttämistä ja yhä uudelleen, ennekaikkea tunnekohtaamisia sisimpäsi kanssa, peilaamista ja avautumista ja jakamista.

Kun tunnet itsesi, olet valmis rakastamaan.

Tähän loppuun viime syksyltä kirjoittamani runo:

OI ELÄMÄ!

Tarinaani ei ole kerrottu, valoani ei ole juotu.
Silti minä elän kuin sykkivä taivaan arpi.
Kuulen tuulen käskyt ja nauran kun avaruus ei muista tehdä yötä.

Tähtimetsään unohdettu taika olen,
ilman tietäjää, noiduttua kuuta.

Varovainen talvi olen, jolla kosketan kesää mansikkatyynyllä.
Uneksuva, karvainen halkirakastettu kiviin hylätty kerjäläisen nuttu.

Lämmittämätön härkätalli ilman korskeaa oria,
lampolan väsynyt, itkuun leikattu keritsin.

Vaanin elämää kumarassa, sydän tiiviinä.
Turvaan haikuihin ja suopursuilla marinoituun katumukseen.

Lepään ajan paadella, vastassa myrsky ja ivan rakeet.
Alasti naaraan kiven liukkaalla taivaan pilvet
koskettamaan rintani henkeä.

Aurinkosalpoja taon, vapaata sielua tarjoan.
Kaikkeuden uhri ja painoton minä.
Mereen huuhdottu sini ja järveen toivottu vihreä.

Kasteltu sisin ydinvalkean jäljillä.
Näen, mistä hymyt avataan ja rikkaus uutetaan.
Valon kalvot asettuvat karkumatkalta,
lepäävät äkkiä ja nauttivat.

Olen unelmani kosketus,
pinnaton atomien kehä.
Kaipauksen paino sanalla lumous.
Kauneuteen resonoitu hymni,
pehmeyteen kiillotettu rakkaussointu.

Näillä. Tarinani alku kerrottu.
Käsien liitos ja ihojen lupaus.
Sykkivä rinnan tieto.

Päivämme auki, oi Elämä!

 

Olet itse valosi - ja yösi!:)

Olet itse valosi – ja yösi!:)