Kun Wiha Muuttuu Iloksi

Kun Wiha muuttuu Iloksi – Ensimmäinen Virallinen Ultrajuoksuni

Kun olet 100 km lähtöviivalla ensimmäistä kertaa, et voi välttyä ajatukselta: ”Mitä tästä nyt oikein tulee? ” Tuntemattoman, ymmärtämättömän, käsittämättömän äärellä voit olla pelokas tai pelon antitunteeseen heittäytyvä yltiörohkea. Epävarmuuden kohtaaminen on ollut osaltani aina vaikeaa ja johtanut monesti väärään maadoittamiseen, oli tunne sitten ulkoapäin tullut ärsyke tai sisältäpäin itsestä tullut epämiellyttävä oivallus tai vain epämieluista intuition langanpätkä josta vain ei saa omilla neulekoukuilla mitenkään kiinni. Onneksi ilmoittautuminen Tampereella tapahtuvaan loppusyksyn Ultrajuoksutapahtumaan, Wihan kilometreihin, ei ollut täysin tiedostamaton haaste, vaan pikemminkin vuosien varrella kypsynyt epämääräinen hahmotelma, millä päästä lopultakin itseensä kiinni, Noora Hautalan sanoin: ”Parempaan versioon itsestä”. Kuin sattuman johdatuksesta tulin kohdanneeksi Jari Sarasvuon pohdintaa ”dukkhasta”, buddhalaisten käsitteestä, joka täyttää meidät arjen silmän välttäessä, halusimmepa tai ei, kaikkien luomiemme kuplien ja pintapyrkimystemme virrassa. (Ks Dukkha esim: https://fi.wikipedia.org/wiki/Dukkha). Olin oivalluksen kynnyksellä.

Lähtö: Ensimmäinen askel. Jalan maahan saattamisella kulminoituu rohkeutesi sävy. Ottamalla sen, tiedät onko se luontainen jatke intuitiollesi, oivalluksellesi, pitkäaikaiselle prosessoinnillesi, vai vain horjahdus ulkoisista vaikuttimista, paniikki tehdä jotain, hetkellinen poistumistie täynnä tyhjää.

Ponnistin vasemmalla jalalla ja laskeuduin oikean jalan päkiälle, ja kehoni toisti liikkeen. Matkaa ei ollut enää jäljellä. Olin sillä. Tämän tajuan vasta kaksi päivää lähtöpaukun jälkeen. Ajalla ja pituudella ei ollut merkitystä, ei kivulla, ajatuksilla, tavoitteilla, oivalluksilla, tunteillani. Oli vain toinen askel ja seuraava.  Aku Kopakkalan ajatusta siteeratakseni (ei välttämättä kovin sanatarkasti) : ”Joskus riittää, että on vain askel toisensa perään”. Minulta kysyttiin ennen ja jälkeen juoksun, ja on kysytty pelkkien Maratonienkin jälkeen, miksi ihmeessä pitää juosta tuollainen matka? Sitten on kysytty: Mihin aikaan tai mikä on aikatavoite? Kaikki antamani aikaisemmat vastaukset ovat olleet puolitotuuksia ja lähteneet elämään omaa elämäänsä niistä selityksistä mitä muut ovat omista ajatuksistaan ammentaneet. Minulle on tarjoiltu myös Pako- korttia, mitä pakenen? Tai mitä pelkään? Mitä haluan todistaa? Mitä yritän tällä teollani lunastaa ja keneltä? Työkaveri laittoi juoksun jälkeen tekstarin ”Saatanan Hullu ja ziljoona peukkua ja hymynaamoja”. Kesällä pääsin aika lähelle vastatessani yhdelle haastajalle. Juoksun tai kävelyn liike saa minut tulemaan itseäni päin, mutten jäänyt siihen miettimään vaan jatkoin tekemään lapsilleni illallista ja unohdin koko asian.

10 km. Hölkkään perusfiiliksillä. Normipäivä plus tuntuu kevyeltä. Tai jos yli sata kiloa voi mennä kevyesti, siltä ainakin tuntui. Muutama moikkaus vaihdettu facetuttujen kesken. Hymyilin itselleni, että 10 km tarkoittaa 100 km matkalla kymmentä prosenttia! Aivotkin toimii kuin terävä paperiveitsi. Tätä menoa hankin Shogun-miekan. Mitäköhän ajatuksen Tonavia silloin herää? Ei puhettakaan siitä, että olisi ajatellut lukua 90%.

20 km. Matti Heikkinen. Pöljä päivä. Viileä tihkusade ja sumumainen aamu painoi kaiken ilmassa olevan hapen keuhkoihin. Radalla saalistavien ultrasusien jyskintää. Tiesin painivani eri kategoriassa. Ihailin heidän menoa ja sisälläni toivoin kaikille onnistumista ja hyviä hetkiä juoksussa. Sykähdyttävää huomata reitin varrella tuttu hahmo. Pysähdyn vaihtamaan Teemun kanssa muutaman sanan huoltopisteellä. Tunnen näkymättömän mieshalauksen. Sisintä riipii hyvän ystävän kokemat vastoinkäymiset ja silti hän luo uskoa minun tekemiseeni. Rakkaus näyttäytyy minulle näinä aamun hetkinä pyynteettömimmillään. Kiitos, rakas ystävä! Tämän piti olla yhteinen unelma. Onneksi on ensi kesä ja tulevat vuodet. Mitä vain voi sattua, mutta kujeillaan aina jotain uutta. Mukaellen  kolleega ja kiekkoikkoilija Samu Vilkmanin sanoin: ”Edetään aina uusiin päätyihin asti!”.

30 km. Etureidet puutuvat. Fiilisperusteisen valmistautuminen ja harjoittelu ei ollut selvästikään antanut tilaa viimeisten viikkojen aikana aikaa tarpeeksi palautumiseen. Perkele! Idiootti! Suolaa, juomaa, ruokaa. Nykyajan urheiluravinteita. Energiaa. Näilläköhän nämä? Ei helvetti! Kipua edelleen joka kierroksen lopulla. Ensimmäinen säikähdys ja paluu tavanomaiseen ajatteluun ja epäilyyn – menisikö tämä kuitenkin persiilleen? Ai niin, olenhan hieroja. Ravistelemaan.  Ja kaivelemaan ja pusertelemaan lihaskalvoja vähän poikittain. Huh. Näyttäisi toimivan.

40 km / Marathon. Menee vähän liian kovaa. Upeat tutut ja tuntemattomat pysähtyvät morjestamaan. Huolehtimaan. Kannustamaan. Kiitos Mikko! Kiitos Marjukka, kiitos sinä nainen ja sinä mies. Tietäisivätpä herkkyydestäni ja kuinka arvostan, puren huuliani ja liikutun. Mieleni suuntaa rakkaaseeni ja WhatsUp viestiin varhaisaamusta. Pakahdun. Suolaisen hien juoksuttamia kyyneliä. Syysraikas taivas muistuttaa siitä, että olet todellakin rakastettu.

50 km / puolimatka. Ajalla ei ole merkitystä. Sitähän olen väittänyt koko ajan. Mielenliikkeet pyrkivät kuitenkin koko ajan suhteuttamaan, antamaan perspektiiviä sisäisiin voimavaroihin, ottamaan käyttöön keinoja intuitiivisesti siihen kuinka voittaa itsensä samalla kun yrittää muistaa siitä, että voit olla uhon päästä kuolemasta. Oikeasti. Jos nyt meni kuuteen tuntiin puolikas, niin teoriassa on vielä 9 tuntia hoitaa seuraava 50 km. Kallonpohjaani realisoituu ajatus kuitenkin siitä, että suorittaminen jatkossa ei voi olla mitenkään lineaarista, sitä että aika halaisi suhdettaan matkaan tasaisesti.  Seuraava askel. Sen pitäisi riittää. Päätän ottaa sen ja seuraavan ja unohtua toiston keinuttavaan rytmiin.

60 km. Lämmintä keittoa. Vessatauko. Nykäsen hatusta maailman kuluneimman Nykäsen. Fifty sixty. Nauratan itseäni kippuraan. Sen pitäsi olla 40/60. Palaan ajassa kesään. Viikkoon Perttu Koposen kanssa reitille Nuorgam-Helsinki. Perttu polkee Suomi 100-juoksun reittiä. Katselmoimme samalla vuoden 2017 maisemia ja ihmettelemme mitä meillä on vastassa. Suhahdan matkailuautolla Pertun ohi nimettömän vaarajonon laella, jonka huippu jatkuu tasaisena kilometrikaupalla, ympärillä pelkkää kitukoivuista suota ja kaikki pohjoisen pallonpuoliskon siivelliset pieneläimet, jotka nauttivat silminnähden suunnattomasti yllätyksellisesti eteen tuodusta 70-kilon ateriasta. Tosin 30 tuntivauhtiin piti niidenkin infernaali-itikoiden vähän pinnistellä. Perttu heittää seuraavalla huoltopaikalla oman Nykäsensä kehiin: ” Täällä sä oot vaan niin yksin, Up Yours”. Meitä se naurattaa molempia kyyneliin. Seuraavat kaksi päivää. Muuta kommunikaatiota ei paljon tarvita. Kuka sanoi, että miehet eivät puhu? Se on potaskaa. Up Yours!

instagramcapture_b8aa2d5b-8c32-4f2f-a2ce-87b7878b8ff8

70 km. Epävarmuus. Mitä se on? Ruodin sanaa kierroksen verran. Kipu reisissä on karmiva. Samat niksit kehiin kuin aikaisemminkin. Unelmat se on masokistillakin. Syön ja juon. Katson reitillä sellaisen kohdan, että voin pierrä huolella. Niin ettei kukaan kuule tai näe. Pelko siitä, että lurahtaisi Olympialaiset reisille on karmiva. Löydän sellaisen ja annan ahnaan vapauttavan kaasupurkauksen ravistella kehoani. Typerryttävä, mutta positiivinen pössis. Elämä on todellakin alkuräjähdys.  Hölköttely jatkuu. Ihmettelen, että jaksan vielä ottaa juoksuaskelia. Ainakin tämä kierros vielä. Ohitan Miran. Ihailtava nainen. Kertoo päätöksestä keskeyttää. Olisinpa yhtä viisas tunnistamaan sen hetken. Mielessäni tuhat halausta. Kesällä niin vedettään Suomen halki. Vajaa maratoni vielä. Tämä pitäisi olla palasteltavissa vielä. Heitän kehiin ensimmäiset voimaannuttavat Sometukset. Kiitos ystävät ja läheiset!

80 km. Ensimmäiset tuntemukset ”Twilight-zonesta”. Jalat ovat turrat, mutta liikkuvat. Kipu ei hellitä ja jos mahdollista yltyy, jos uhraan sille ajatuksenkin. Liikutun taas. En tiedä miksi. Kenties oivalluksesta, että taas kaikki on tässä ja näin on hyvä. Otan tunteesta kiinni ja se ruokkii seuraavaa positiivista assosiaatiota. Rakkaan hymy tyynyn kumpujen kätköistä heräämisen hetkellä, lasteni armo, tähtiyön hyvänyön toivotus, ystävän halaus. Ketjutin näitä tunteita ja tunnelmia, liike nosti kaiken hyvän pintaan, puhdisti satunnaiset menneen pahan tussahdukset ja kromasi ne uusilla kerroksella anteeksiantoa, hyväksyntää, ymmärtävää luopumista, rauhallista eheytymistä. Tähän pintaan olisi hyvä valon heijastaa.

instagramcapture_5723111c-5824-4e14-ae42-7440d2022257

Reitille on laitettu ulkotulet. Tunnelmallista, käytännöllistä ja huomioivaa. Osuu ja uppoaa. Tuntemukset kääntyvät pois fyysisestä. Kiitos taas järjestäjille. Uppaan Whatsit raksulle ja lapsille että kaikki menee buenosti. Kuitenkin sattuu ja taas pierettää. Ensimmäiset puskakuset tähän kohtaan. Epätietoisille tiedoksi, että ainakin kohdallani arkojen paikkojeni käyttäytyminen ultrajuoksussa noudattelee avantouinnin dymamiikan  lakeja. Kuuluisaa Sinistä sisäänpäin kääntyvää värjöttelyä. Siis uusi laji? Avantouinti + ultra-biathlon. Mitähän sekin tekisi Ultrajuoksijoiden  parisuhdestatuksille?

90 km. Keskusteluhetki ja kävelykierros iltapäivämaratoonarin kanssa. Samoja linjauksia fiilispohjaisesta reenaamisesta. Selitän, että tälle vuodelle reenikilometrejä on reilusti alle tuhat. Äkkiä välähtää inho kaikkia Exceleitä-kohtaan. Mitäköhän sekin peilaa minussa itsessäni? Totean hotellilla myöhemmin, että minulla on uusi mukava Facetuttu. Peukkua kehiin urakalla! Ilman sykemittariakin ymmärrän, että nyt voi olla pumppu kovilla jos repii juosten loppuun. Päätän kävellä. Eihän näillä jaloilla hölkätessä ole eroa kävelyyn verrattuna kierrosaikaan kuin 13 minuuttia. Ajalla ei ole väliä. Muistutan itseäni. Nolostun ylpeyttä siitä, että vielä kykenen jonkin verran loogiseen ajatteluun. Pääsisin maaliin kuitenkin ennen klo 23:00 illalla. 97 km kohdalla kysyn vielä, että saanko mennä vielä vikan kiekan? Lupa myönnetty ja tunteet taas pinnassa. Tunnekäyrä eksponentiaalinen. Millimetrin päässä ekstaasista. Se puuttuva milli on varattu. She knows:)

100 km. Ei edes tarvetta brassailla itselle maalilinjaa yli juosten.  Kiitollinen sananvaihto jäljellä olevien järjestäjien kesken. Terkut himaan ja raksulle. Pää tyhjänä. Silti ymmärrys täynnä. Siitä ettei ole mitään ja on kaikki.

Olen varmasti unohtanut suurimman osan matkalla kokemastani, oivalluksista, ymmärryksestä ja kaikista tunteista, mitä 100 km höynäämisen aikana tapahtui. Kiteytystä minulla ei ole. Liike luo tilaa ajatella. Liike luo ajasta hetken olla ajattelematta. Liike taivuttaa suoran mutkaksi – inspiroi luovuuteen. Minulle valmistautuminen ja arjelta varastama aika juoksunkaltaisen etenemisen parissa on väline itseeni kiinni pääsemiseen. Oli kyse alitajuisesta tai tiedostetusta ongelmanratkaisusta, tunteiden prosessoinnista, pään tyhjentämisestä, itsensä sietämisestä paremmin, dukkhan käsittelemisestä.

Vielä tämän harrastuksen parissa liikkeellä olemisen sisällöstä paljastuu paljon muutakin, mutta tässä alkuun muutama ajatus.

Minulle Wiha näyttäytyi ilona.

wp_20161013_002

 

3 vastausta kohteessa Kun Wiha Muuttuu Iloksi

  1. Evan sanoo:

    02www.xbet699.com分就看到拉萨荆防颗粒打扫就亏饭卡的健身卡疯了

  2. Timo sanoo:

    Minä olin se henkilö, joka tein päätöksen, saatko jatkaa. Pari kertaa mietin, että … no en oikeasti. Mutta Meksikon poika piti liputtaa pois radalta.

  3. Jone Salminen sanoo:

    ’Saatanan hullu’ lipsahti multa. Yksi asia lisää sun hienoihin huomioihin pitkästä matkasta on se ajatusmaailma, että katso ympärille. Vuosikausia tehty töitä homman eteen, niin nauti siitä, kun on se juhlapäivä. Hagqvistin Antti evästi aikoinaan Ironmanille: Edessä on yksi elämäsi pisimmistä ja hienoimmista päivistä.

    Hosua ei kannata ja ainoa kenen kanssa kilpailet, on oma heikko luonne. Ja se me voitetaan hymyssä suin. Kannusta ja tsemppaa muita, niin se hyvä fiilis leviää muihinkin. Parasta triathlonkisoissa on juuri tuo yhteishenki ja kannustus.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>